Kun salama lyö kohteeseen, se ei yleensä lyö kahta kertaa: toisin kuitenkin kävi meidän perheelle.

Oli kesäkuu ja vuosi 2007. Perheeseemme odotettiin ensimmäistä vauvaa syntyväksi elokuun alussa. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina minulle eli vauvan äidille iski todella kamala päänsärky. Lähdimme sairaalaan raskausmyrkytys oireiden lisääntyessä ja olettamus osoittautui oikeaksi. Myrkytys oli saanut vallan elimistössäni.

Tiistaina synnytys sitten käynnistyi ja sateisena kesäkuun yönä 28.6.2007 klo 2:52, perheemme määrä kasvoi kahdesta kolmeen. Pieni mustatukkinen poika päätti tulla maailmaan 5 viikkoa etuajassa hätäsektiolla. Olin kouristanut synnytyksessä ja makasin sairaalan teho-osastolla. Koska mitään muistikuvia ei minulla ollut synnytyksestä, olivat tehon hoitajat kuvanneet vauvani ja toimittivat kuvan hänestä teholle sänkyyni kiinni. Kuvan perusteelle tiesin omistavani pienen prinssin, vaikken häneen ollut vielä saanut minkäänlaista kosketusta. Tämän kuvan avulla toivuin pikkuhiljaa päivä päivältä parempaan kuntoon. Vauvaa hoidettiin teho-osastolla tehohoitoon tarkoitetussa ”tehohoito yksikössä”. Poika oli onneksemme ollut aika hyvän kokoinen vaikka viikkoja olikin ollut vain 34+4, painoa pikku-ukkelilla oli noin 2800 kg ja pituutta 47 cm.

Koska äiti oli vielä huonossa kunnossa ja hoito jatkui teholla, niin ”veson” hoitajat päättivät käydä isän kanssa vauvaa äidille näyttämässä jo kaksi päivää synnytyksestä. Äiti oli aika heikko vielä, mutta ikionnellinen ensimmäisen kerran vauvansa nähtyään. Hän sai jopa vauvan syliinsäkin ja tämä hetki jäi ikimuistoiseksi. Hoitajat olivat todella avuliaita ja auttoivat kaikin tavoin toipuvaa äitiä. Kolmantena päivänä synnytyksestä minä sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että suoriuduin isän avuksi ”vesolle” vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Yhdessä isän kanssa poikaa hoidimme sen miten jaksoin, isä viettikin aikaansa enemmän teholla vauvaa hoitaen. Tänä aikana hänestä tuli ihan ”ammattitaitoinen vauvan hoitaja” niin hyvin hänelle oli asiat opetettu pitkinä päivinä joita isä teholla vauvansa kanssa vietti. Muun hoidon lisäksi vauvamme joutui vielä bilirubiinin vuoksi valohoitoon, ja sen vuoksi hoitoaika ”vesolla” kesti melkein kaksi viikkoa. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla ikionnellinen perhe pääsi uuden tulokkaansa kanssa vihdoin kotiimme. Muistot vastasyntyneiden teholla vietettyyn aikaan piirtyvät usein vanhempien mieliin.

No, koska tarinan alussa oli maininta salaman iskemisestä kaksi kertaa, niin meille kuitenkin kävi juuri niin että iski. Vajaan kahden vuoden tauon jälkeen olimme toukokuussa 2009 taas sairaalassa synnyttämässä. Vauva syntyi juuri laskettuna päivänä äidin diabeteksen vuoksi ja pitkän synnykseni jälkeen alkuyön hämärinä tunteina perheemme sai toisen pojan. Vauva vietiin meiltä taas heti syntymän jälkeen tehohoitoon - hänellä oli ollut napanuora kaulan ympärillä yms. ongelmaa synnytyksessä. Yöllä kävimme poikaamme katsomassa vaikka hän oli letkujen ja koneiden peittämänä, mutta siellä sängyssä oli kuitenkin meidän ikioma toinen rakas pikku prinssimme. Muutama päivä oltiin teholla ja loppuviikosta olin jo asennoitunut lähtemään kotiin vauvan kanssa. Torstaiaamu olikin sitten meidän perheemme ikimuistoinen aamupäivä. Ihan tuoreessa muistissa se on vielä tänäkin päivänä. Vauvamme tila oli aamulla romahtanut. Hänellä oli erittäin paha kardiogeeninen shokki, sydämen vajaatoimintaa sekä verenmyrkytys. Tilanne oli erittäin vakava ja hätäkasteen annettuamme vauvaamme lähdettiin siirtämään Kuopion yliopistolliseen sairaalaan vastasyntyneiden tehohoitoon. Tunnissa kaikki kuntoon kotona ja kun vauvamme lähti nukutettuna hengityskoneessa kohti Kuopiota, niin myös me vanhemmat seurasimme perässä pelonsekaisin tunnelmin. Kaksi päivää oli kulunut synnytyksestä ja nyt oltiin jo menossa kohti Kuopiota! Kuopiossa vauvallamme diagnosoitiin vielä lisämunuaisen repeämä ja sydämen kammioissa oli vuotoja edellisten oireiden lisäksi. Tämä reissu Kuopiossa kestikin melkein 3 viikkoa, koska vauvan tila oli kriittinen. Vauvamme sai kuitenkin huippu hyvää hoitoa sairaalassa ja meistä vanhemmista pidettiin todella hyvää huolta.vauvelimme091.jpg

Päivät vastasyntyneiden teho- osastolla olivat pitkiä ja pelokkaita. Viikot valvoimme vauvamme vierellä tehohoitohuoneessa. Tämän vuoden äitienpäivän vietin myös hänen kaappinsa vierellä ja toivoimme, että poikamme jää henkiin ja saamme hänet vielä jonakin päivänä luoksemme kotiimme. Onneksemme rukouksemme oli kuultu ja kolmen viikon jälkeen palasimme taas Jyväskylään teholle vielä ennen kotiuttamista. Vauva oli jo siinä kunnossa huonon lähtötilanteen jälkeen, että hänet voitiin siirtää takaisin Jyväskylään vastasyntyneiden teholla. Lääkityksien vuoksi emme vielä kotiin päässeet. Vanhempina elämämme helpottui huomattavasti, kun saimme vauvamme lähelle. Saavuimme Keski-Suomen keskussairaalaan toukokuun loppupuolella. Kuopion kolme viikkoa vietimme perhehuoneessa, potilashotellissa ja loppuajan ajoimme Kuopioon päivittäin, koska halusimme olla mahdollisimman paljon vauvamme kanssa. Päivät venyivät aamusta iltaan ja kun poikamme siirrettiin Jyväskylään, huokasimme helpotuksesta. Taas aloitimme arkemme ”vesolla” ja odotimme poikamme voinnin olevan sellainen että vielä jonakin päivänä pääsisimme ihan oikeasti omaan kotiimme.?!

Päivät kuluivat poikaamme hoitaen sairaalassa, vanhemman poikamme ehdoilla. Välillä olimme sairaalassa kaikki, välillä isä ja äiti, välillä vain toinen vanhemmista. Taas tuli teholla olo tutuksi, olimmehan vajaa kaksi vuotta sitten viettäneet täällä aikaamme myös aika paljon. Tunnelma oli jo tuttu ja osasimme tietyllä lailla jo suhtautuakin teholla oloon luontevammin. Toukokuun lopussa saimme poikamme kotiin: lääkitykset pystyttiin lopettamaan ja kotona aloitimme ihan normaalin vauvan hoidon ilman (onneksemme) lääkityksiä sydämeen. Olimme aika väsyneitä melkein neljän viikon reissaamisesta ja keskityimme vain kotiin päästyämme vauvaamme tutustumiseen ja rytmien löytämiseen. Neljä viikkoa oli ollut rankkaa aikaa meidän perheelle ja läheisille. Nyt voitiin kuitenkin jo hengähtää kaiken tapahtumien jälkeen. Tunne skaalat olivat vaihdelleet laidasta laitaan, viikkoihin oli mahtunut kaikenlaista. Mutta nyt olimme onnellisia: me olimme selviytyneet tästä kaikesta ja meillä oli toinen poikavauva vihdoin kotona. Näin se elämä vain välillä heittää: toisia enemmän toisia vähemmän.

Meidän perheellä oli uusien kokemusten lisäksi mahdollisuus nähdä miten nykypäivän hoito on ensiluokkaista ja miten pikkuvauvoja voidaan hoitaa todella kriittisessäkin kunnossa. Tiedostimme jatkuvasti, miten hyvässä hoidossa vauvamme on ja tämän avulla mekin jaksoimme heikoimmat hetkemme kun luotimme nykylääketieteeseen ja sen ihmeisiin. Äiti (ja isä) joka ensimmäisen synnytyksen jälkeen on reissulla kaksi viikkoa ja toisen jälkeen neljä viikkoa on nähnyt ja kokenut aika paljon. Kaikesta on onneksemme tähän päivään asti selvitty ja tähän meillä on itsellämme ollut hyvä tukiverkosto sekä ammattitaitoinen ja osaava henkilökunta niin Jyväskylän Keskussairaalassa kuin Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa. Tästä heille Kaikille Suuri Kiitos!

Ja jos jollakin on aihetta kiitokseen niin meidän perheellä! Olemme ikionnellisia näistä kahdesta pikkuprinssistämme, jotka nykypäivän ensiluokkaisen hoidon ansiota ovat saaneet hyvän alun elämälleen.

Aiomme nyt ja tulevaisuudessa tukea Lastun toimintaa parhaamme mukaan, koska siellä vastasyntyneiden teholla on varmasti nyt ja tulevaisuudessa samanlaisia kohtaloita ja pieni vauvoja, jotka taistelevat elämästään viimeiseen saakka.

(Tarinassa käytetty sanaa veso = vastasyntyneiden teho-osasto)