Syyskuulla huomasin Suomen Kuntoliikuntaliiton järjestävän ASKELEET-kampanjan, joka toteutuisi lokakuun 2010 aikana. Pohdin, voisiko siinä olla kipinää henkilökuntamme liikuttamiseen ja yhteisöllisyyden kasvattamiseen lastenneurologian moniammatillisessa työryhmässä. Jotta potilaamme perheineen saisivat parhaan mahdollisen palvelun ja hoidon, on henkilöstön hyvinvointi kaiken A ja O, johon tulisi kiinnittää huomiota ja panostaa, joten eipä muuta kuin tuumasta toimeen. Halukkaita osallistujia ei ollut todellakaan vaikeaa saada, sillä innokkuutta löytyi. Varauduin, että ehkä kymmenen voisi olla realistinen osallistujamäärä, mutta kaiken kaikkiaan meitä olikin 23. Saimme hyvän porukan kokoon.

Pohdimme rahoitusta ja päätimme kääntyä Lastenosastojen Tuki ry:n puoleen toivoen kainosti apua tämän haluamamme tempaisun toteuttamiseksi. Lastun kokous meni viime tinkaan, mutta se ei onneksi estänyt tempaustamme toteutumasta. Saimme todella pian kokouksen jälkeen tiedon siitä, että Lastu kustantaisi askelluksemme. Pikailmoittautuminen kampanjaan, sieltä saadut osallistumispaketit jakoon ja pikaiset ristiäiset joukkueemme nimeämiseksi. Meistä tuli Homenokkia, jotka kuukauden ajan kulkivat askelmittarit mukanaan. Mittariin tottui ja se on lähes osa omaa kroppaa, nimittäin osalle meistä tuli huono omatunto lähtiessä öisille vessareissuille ilman askelmittaria... Sovimme, että kuukauden jokaisena tiistaina olisi yhteinen lenkki työpäivän jälkeen, johon voisivat osallistua kaikki, jotka kynnelle kykenisivät. Lenkkiporukan koko vaihteli viikoittain. Lokakuun viimeisenä tiistaina 26.10. teimme Lastun kunniaksi virallisen Lastun Lenkin.

Osalla joukkueestamme liikuntatottumukset eivät muuttuneet kuluneen kuukauden aikana, joskin he mielenkiinnolla olivat seuranneet askeleiden kertymistä ja sen myötä kannustanut seuraamaan tarkemmin liikkumistaan esimerkiksi työpäivän aikana. Joillakin mittarin kantaminen mukana sai aikaan muutoksen omassa toiminnassa, kuten eräs osallistuja kommentoi: ”Mietin kahdesti käytänkö hissiä ja usein kävely voittaa. Myös auto unohtuu helpommin talliin.”. Myös aiemmin vaivannut stressi liikkumisen ”suorittamisesta” on jäänyt pois, koska kampanjan aikana on tullut käveltyä ”automaattisesti”.

Kampanjaan osallistumisen vaikutus tuntui joillakin oman perheenkin kautta askelluksen hieman tartuttua myös muihin perheenjäseniin. Erään joukkueemme jäsenen miettiessä eräänä päivänä kotiin kävelyn rankkuutta ja toivetta ettei nyt ainakaan vettä sataisi, oli hänen 6-vuotias tyttärensä kommentoinut asiaa: ”Saatpahan, äiti sitten niitä askeleita!” ja kyseinen neiti halusikin sitten jo omaa mittaria päästäkseen vertailemaan lukemia. Yksi joukkueemme jäsen lähti mukaan ”yllytyshulluuttaan” ja oli äitynyt kävelemään jalkapohjat helliksi innokkuuttaan. Askellettiin niin, että (kirjaimellisesti) tuntui!

Eräs osallistujista kiteytti hyvin sen, mitä toivoin ihmisten edellä mainittujen asioiden vuoksi saavan itselleen: hyvää oloa ja jaksamista lisää: ” Kampanjan kautta sain innostuksen liikkumiseen. Olo on nyt pirteämpi. Kiva oli huomata, että liikkuminen on hauskaa ja virkistävää. Nyt ei oikein osaa ollakaan, jos ei liiku. Olo on parempi, painoakin on vähän lähtenyt pois. Meinaan jatkaa kampanjan jälkeenkin. Tarvitsin tämän virikkeen, muuten ehkä vieläkin nukkuisin sohvalla ja olisin aivan poikki.”

Kiitos, Lastu, tämän kaiken mahdollistamisesta!